Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään, pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti, täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan, rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.
Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt ponnistettava viimeisillä voimillaan.
Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin; suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille, joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille… hävitetyn talon raunioille!
Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan sydämen!
Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin, mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja muistaessaan näitä raunioita… Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin, hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja kestää.
Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti! Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia, hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!
Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.
Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä. Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.
Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo… Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää mitään hätää!
Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä soma aukeama, korkea aukeama… aivan kuin luotu uudistalon paikaksi! Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!