Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi, jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut, soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!
Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä alla… joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä… kun hän sen sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.
Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä, taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!
Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja hyljätyltä… isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset siellä nyt eläneet.
Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä, siellä oli Hilipan kotitalo… suoraan pohjoiseen!
Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan. Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä, miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa? Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä. Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa, Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin väkevät, niin voimakkaat!
Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä. Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.
Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei, kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!
Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen, ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin nopeasti. Se johtui kai siitä… siitä, joka oli kasvamassa ja kehittymässä hänen sydämensä alla!
Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.