— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo sitten enää samaksi tuleekaan.
— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä kasvaa, jos kasvaa ensinkään.
— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.
Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.
Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, läskipetäjää ja oksaista turilasta.
Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.
Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran metsien uittamista.
III.
Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä mittamiehiäkin.
Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.