Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.
Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti, täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.
Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat he arastellen tiedustella:
— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?
— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.
Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä tehdessään selitti hän ystävällisesti:
— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä vielä voi paljon mitään ottaa.
Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:
— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa kitumalla.
Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille pusertaa.