— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä, tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta kymmentä rykmenttiä.
— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?
— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä. Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.
— No jopa on konstit juupelilla!
— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan, jos mieli Berliniin yrittää.
— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat järkiään kallistua saksalaisen puolelle.
— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja kortin nenään kannikka joutua.
— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä venäläisellä leipä riittää.
— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?
Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä
Salamon vielä väittää vastaan.