Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.
Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen.
XXI.
Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.
Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu miehen kellukka huudellen kehoittavasti:
— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine… Hyvä maitlehmä kakskymmentviis ruplaa… No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla. Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.
— Hitto mie häne maijostaa.
– No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö, lähtöö varmast vähä paremma raha edest… Kakskymment…
— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.
— Mitä, luuromua… Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty asja. Kakskymmentviis ruplaa… Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.