Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.
Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.
Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.
No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.
Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.
Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.
Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.
Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:
— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.
Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.