— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi. Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten almuilla.
— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko, nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä ottaisi.
— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä olevan? naurahti Jaakko.
— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi niin pian mierontielle vierähtäisi.
Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo äkkiä tyyten katkeaisi.
Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.
— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole, selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.
— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.
— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa hyvän huolen leivänpyydöstä.
Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi, aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan, että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi laittamaan illallista.