NAARVASALON UUTISTORPAN ANNI
I.
Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.
Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.
Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.
Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.
Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.
Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.
Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.
Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.