Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän muisti:
Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei mitään. Aina vain yksin, yksin.
Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi, suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.
Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.
Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän lensi!
Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan, ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi sieltä kutsuen, kiirehtien.
Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi autereeksi.
Tuli suuri hiljaisuus…
Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia lumipyörteitä suonselällä.
Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.