Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä ihastuneena, eli ne uudestaan.
Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut. Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso: rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti, että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.
Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.
Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.
Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä, vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä. Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan. Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.
Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti. Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.
Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava. Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle, ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.
Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja. läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.
Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä. Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona. Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia, oli ikävä sielläkin.
Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera pirtissä.