Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon voi niin mukavasti nojata selkänsä.
Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.
Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja huusi Sepelle:
— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!
Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan isäntänsä viereen.
Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.
Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.
Lari hymyili ylpeänä.
Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä — tultako?
Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä puuttunut mitään.