Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä, että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän vapista.
Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi. Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen korvaansa.
Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan. Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä, että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.
Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään, miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja, parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!
Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli. Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan, anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.
Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen! — Mutta Lari ajatteli:
— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!
Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät, hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa. Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.
Hän laukaisi.
Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen. Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen. Sitten se oli hiljaa…