Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti. Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan eteenpäin.
Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen. Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet pyssyn kantohihnaan.
Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä, koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe ilmielävänä!
Hän oli perillä!
Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat pystyssä.
Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale, nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli asettautunut aivan alimmille oksille.
Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?
Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.
Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen hyvän tuen hongan rungosta.
Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin avuttomana.