Vastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.
Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten samalla:
— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!
Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko ajan vihaista murinaansa.
Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen kuin juopunut suksilleen.
Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia sanoja koiralleen.
Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta, eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä. Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.
Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.
Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen, jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein enimmän hän jo itse halveksi itseään.
Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.