Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet ensinkään siirtyvän taaksepäin.
Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja, niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.
Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan, ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja hoippui paksuissa kinoksissa.
Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui? Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.
Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.
Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään. Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.
Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se kuului.
Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä suonselälle.
Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui, pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:
— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?