Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä, ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän pysyä jaloillaan.
Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi päästä, tuli mikä tuli!
Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.
Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen jatkaakseen matkaansa.
Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan hikoilemaan.
Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan, eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.
Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua! Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt, kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain ponnistaa eteenpäin!
Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua, myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien vihaista haukuntaa.
Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei, kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.
Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.