Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja, sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.
Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä, oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.
Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön. Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.
Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän tannerrettu.
Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon, mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan häntätupsu jäännöksenä ateriasta.
Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun. — Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa kuusikkorinnettä ylöspäin.
Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan. Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.
Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.
Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.
Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi, kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.