Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen viitanneet.
Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut sanoa, mistä se tuli.
Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan hänen ja koiran – –
Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua haittaamassa.
Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä, heikosti kumottava kajastus.
Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan. Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei hämärtävän.
Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.
Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla oikeastaan oli.
Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi. Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä. Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä, sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut, niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin sulattamalla.
Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.