Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.
Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.
Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.
Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.
Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.
Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!
Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.
Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.
Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.
Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!