Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.
Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:
Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.
Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.
Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!
Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.
— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!
Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.
Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.
Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.