Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.
Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.
Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.
Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.
Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.
Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.
Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.
Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.
Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.
Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.