Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.
Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.
Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.
Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.
Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.
Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.
Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.
Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.
Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.
Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.