Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.
Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.
Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.
Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.
Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.
Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.
Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.
Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..
Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.
Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.