Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.
* * * * *
Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.
Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.
Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.
Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti lopulta heiketä.
Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut, vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti kääreitä.
Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa, että sen hädintuskin voi erottaa.
Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa. Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.
Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet. Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä pyrkivät väkisin kiinni.