Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille. Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.
Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa, ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo. Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä, joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.
Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti, hengitys ei ollut vielä lakannut.
Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti. Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin, mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia hengissä pitää.
Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi, jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin, ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi, mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.
Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi kiulu kädessä navettaan.
Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.
Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.
Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.
Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua eikä valoa tuonut.