Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli, niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.
Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.
Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä, järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen kätköön häviävällä tuonenjärvellä.
Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.
Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.
Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.
Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin, jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen vieriessä.
Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken: Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.
Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten naavaisia oksia ylöspäin.
Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi. Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän. Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä. Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta, kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean savumeren keskelläkin.