Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi hänen huuliltaan.
Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.
Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.
Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi tulijärveksi.
Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.
II.
Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.
Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan järven rantametsiäkin.
Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä Joutsenkivaaran saloja.
Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä aikaansaada.