Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella askeleella.
Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa. Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa. Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä. Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.
Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.
Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja. Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan kolmisensataa miestä sammutustyössä.
Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa hyödyttänyt.
Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille uusia tuhoja tekemään.
Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa saivat raivatuksi itselleen pakotien.
Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan, kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt. Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa. Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi, hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.
Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.
Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja, niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.