Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.
Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan. Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä poistaa…
* * * * *
Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle. Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat määrät tulen ruoka-ainetta.
Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta ravintoa.
Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin, että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin. Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.
Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.
Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen, pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.
Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa, keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi, niin että lopulta ihan välähteli.
Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi, aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen saamatta pulahtaa.