Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.
Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta, vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat palonroihut…
* * * * *
Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen sitä veti keuhkoihinsa.
Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli, kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.
Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa. Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta, ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä säteitään. Ei se siitä vironnut.
Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu, mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä. Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu jokainen vihanta tilkku.
Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä minne muuanne hyvänsä.
Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia, kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt. Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä, metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.
Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona, joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut muka enää päivääkään täällä viivytellä.