Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä, väsyneinä.
Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä. Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt, mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta parahiksi sille!
Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana, jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!
Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!
— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.
— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton. Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:
— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään! Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi talven varaksi.
Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia, johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.
Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.
Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.