Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu. Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa, jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.
Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä, tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka tapauksessa.
Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä, mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat kerran miesjoukolla tulleet.
Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi kulmainsa alta puhujaan.
— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän epävarmalla äänellä.
— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?
— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta lennähteleviä multalapiollisia.
HÖYTIÄISEN AITOLAHDEN ANKARA LAKI
He istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa rannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa suuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan kalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai tässä työssä palvella heidän pelipöytänään.
Heitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen Halos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia puolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin paljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja maatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.