Veneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön. Airot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen lähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt nilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen. Peli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan toisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se, jota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä iltana.
Silloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen tuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana olevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja katseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.
— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä huolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin varmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen kello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.
— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi
Lehikois-veljeksistä.
— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että lahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin Lahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi antanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä sittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja käpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa huomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä vesillä.
— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja kyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä rannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas eteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät näille kutupaikoille.
— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne vasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen tuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen nenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna rakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan vireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään: lähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!
— Mutta kun on nyt tyyntynyt, intti vastaan Junnu.
— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä, äkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.
Tämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen korttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen valtavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli aivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.