Rannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit, mutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin valoisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli Eerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen parrakkaille kasvoilleen.
— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän taakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa mitään!
Siinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina tähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.
Siellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun kohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä, aivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä äkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella kohdalla.
— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli tuolla tavalla — —
— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden kössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat peijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen. Näettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina pelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä kuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan. Ne haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa vereensä.
Väreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä taajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan Selkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia kalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla hyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.
Mutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne näkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista tuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja Aittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja odottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.
Äkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen varrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin näkymätön käsi olisi temponut sitä.
— Jo näppää, jo näppää, pojat, katsokaahan!