Hieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin. Lipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi vähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli sisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät häränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä rasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.
Tiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen hermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen ulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.
— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon veneensä perään.
Muutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja Rajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä kivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen kohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.
Eerikka havahutti hänet lausuen:
— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä jalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa se mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja kävele!
Vaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä, taivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta viilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten tahdissa.