Usein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta tänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän arvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan huoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa, kun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.»
Hän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen kaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa naiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta ja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan, joka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt Babbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine — oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka ja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten syönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei osoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan mielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli yhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo, Putifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi »kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja hän sanoi sen Tinkalle joka aamu.
Hän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja sieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi ollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista, ja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä, jotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja sorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut reistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään mr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt lausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi korvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman kodin.»
Mutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen luokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden hyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä pikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin semmoista, joka on jotakin.»
»Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee Gruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit pikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa ja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!»
»Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä toivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan mikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi rattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista? Taikka myöskin voisin — — —»
»Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen avustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään mitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii, että häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa, että ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki nuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen, ellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa — tuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia typeriä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa ja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli heidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että juoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin nuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä ja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra, miksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin palasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä lisäksi!»
Ted Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken nikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko sinä — — —»
Verona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme vakavista asioista!»
»Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku erehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut kaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan mitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.»