Teekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa ja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta ne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa, jossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja tarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa päähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski hilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli solakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän olivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he puhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy».
Sassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään, koska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin minulla on sitä huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko Yhdistyneimmissä Valloissa.»
Suurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita näiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun näki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta tehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa: »Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!»
Sassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi proosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam Sassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa vesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet ensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne yhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän, vaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon. Ulkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta tuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi rakkaan vaimon luo tänä armaana Abendina, vaan juuri ikäänkuin viivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?»
»George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on jatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?»
Kello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden pohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois, liivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä pulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano, poikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He polttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle. Äänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla sanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä.
Babbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit, mutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen vuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja huiskutan revontulille.»
Spartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä! Minä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta Herran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun ei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan osaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo kaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni tehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki mieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut maanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni — kiinni koko elämäksi — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka perhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä lisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!»
»Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti. »Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää virteen ja laulakaa mukana!
Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja:
»Sammuta, Obadja, jano mun!»
Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja:
»Sammuta Obadja, ensin mun!»