10.
He söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä. Jostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään kärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä teekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa, paitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa.
»Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut parin paistetuita elefantinkorvia.»
»Minä valitan, mutta meillä ei ole.»
»Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi Babbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan lopussa!»
»No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen nauruansa.
»Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia ja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers. »Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai italialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.»
»Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.»
»Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä puutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio? Sitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin kauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi, tuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta kävelykannella, comprenez-vous, Michelovitsh Angeloni?»
Jälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit italialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt sinusta perille!»