Babbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut kunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan heidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan pankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka seurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista muistoista McKelveyn kanssa:
»Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja ajettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla oli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka yritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja ripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne päiviä!»
»Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!»
Babbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa lukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin merkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän ahdisti McKelveytä:
»Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että, hm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut hauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn pitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.»
Epämääräisesti: »Niin, miksei — —»
»Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana olevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja toista sillä kulmalla.»
»Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise vain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi McKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti.
Nyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli vaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita vastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt tunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän yhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa yhtyi mylvintään:
Baaaattle-axe
Get an axe
Bal — axe
Get — naxe
Who, who? The U!
Hooroo!