»Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.»
»Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!»
Hän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti, missä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni.
McKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan jalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja jokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi. Hän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat omistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän rakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli leveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään oli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta, joka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen läsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin taiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi. Hän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin tai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen. Hänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa amerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut' olivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua, joka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli sitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset omantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä hyveet.
Nyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain ja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa, joilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan. Babbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn hymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa avulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä merkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn seurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi.
Hän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me otamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen rakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee tietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän rikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla paksumpi kuin minä!»
Puheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!»
»Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi
McKelveylle.
»Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha viulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie? Tule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun puheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!»
Tämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli tavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen jonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn huomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan aallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka kateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen, kun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen päivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä »djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut talonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin näytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä päivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään Balkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey kutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan.