Koko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole mitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!»
2.
Niinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset oli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty. Päivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se lähetti huomautuksia:
MUISTUTUS N:o 3.
Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908 vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä.
Päivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli synkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli yhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt, joka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui sisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle neekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin läpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen.
Kuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat saaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen ruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita. He tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä nuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt olisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä ole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille, joita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua taas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama touhu?»
Alinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun, mutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla demokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli juhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa määrässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän melkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän ensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä, hienona ja hiljaisena.
Paul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja
'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.»
»No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän on maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän synkältä. Mikäs on hätänä?»