Babbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma talo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan latinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee sitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin lisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka hänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa! Joo, silloin kun minä annan sinulle — —»
Vähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted Veronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin katsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti Ted, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted tulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita, mihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja suuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina varasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa.
Kun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan ystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä», Tedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia urheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä tyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit ja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on, on tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.»
Ted venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli siitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen pukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen, housut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö oli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä pystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä aihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä tukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun hän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri, lapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit, jotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla rahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt aito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja niiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula.
Eikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava ja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä) olivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä. Hän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin, luulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin luulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.»
Babbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet itseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi kohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!»
Verona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista sodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi Tinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!»
Kun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin, huokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä väitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö aamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä en mitenkään kestä.
»Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää jonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa. Minun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä toimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti toistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — — eikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä milloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?»
»En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli mrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien kuusiseitsemättä kertaa.