»Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä ihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua niille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita lakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa on hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän tilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on vaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava maasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka joka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava sekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin. Meidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin luotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se on hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja nakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.»
»Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt.
»Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi, esiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja lisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?»
»Jaa, enpä tiedä.»
Hän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei tasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai kiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa oppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt näytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi hän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden ilmoitukset.
»Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä suurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha impi kirjoittaa eilisillasta:
»Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän mairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles McKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen nurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä nähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista kiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta sisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia varten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J. Sneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava, että se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti kiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut kalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla, jotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen linnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa, hunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista kahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa biljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan vielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja Terpsikhore.»
Siinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin, Advocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen, hienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän röhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan liian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon hyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla kuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan kontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut useampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on kyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se ole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi. Mutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen juomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja, huh, niin se alkaa ellottaa!»
Mrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni nähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en ole ollut siellä koskaan.»
»Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista Charleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä ole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain nokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä ansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka panevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin on kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?»