Mrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön Advocate-lehden Tila- ja rakennuspalstan uutisista:
Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle,
Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112… 2, mtg. $ 4.000… Nom.
Ja tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle uutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi. Kun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista tuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi:
»Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät päivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla heitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla Kroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin hermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja helakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä, kultaseni!»
Hän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna Tinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden estää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät lainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja säännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.»
Hän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän kosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut. Hän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja nyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon miljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli jättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä inhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni vastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.»
KOLMAS LUKU.
1.
George F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville porvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta ja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen merirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa.
Kaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi kuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina se oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista; ja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli niin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki selkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle maksamaan.