Tänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi epäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja ihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon merkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin ajaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle sydämellisemmin kuin oli aikonut.
Paitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli tässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa. Vasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia myyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se ei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri puulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka oli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr. ja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan kuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin whiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat Babbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti päättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun mennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää niinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.»
Toisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan uudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista kuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna, yläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä. Littlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa kaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja automobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett Collegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän oli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies. Hän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden tai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa, esittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja Uudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä hellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat leskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se hyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi köyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen kääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan taistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan tulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä kaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen pyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä sydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai silmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian, arkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia.
Mutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana. Ihmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara presbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George F. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain etunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja menetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield sen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien tunnustuksista kootuin esimerkein.
Babbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin oppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli Eunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut muuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta — kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö».
Ero Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen todella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän ulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen kahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan, ja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield sitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä, leveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen pitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa, rasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä Phi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä, hän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan oli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja kylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä.
Tänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän muuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa. Babbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!» Littlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka astimella.
»Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen sikarinsa tänä päivänä.
»On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield.
»Nyt tulee kevät pian.»