Babbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja heidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla.
Päivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs. Babbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt askarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä hauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli muita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan: »Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva, tavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus oli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä oppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle nuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin, Pariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus.
Mutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton päivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli mieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti.
Hän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen viehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa, joka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan taas vai kuinka?» aloitti hän.
»Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi viikoksi.»
»Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja muinaisesineitä ja kaikkea semmoista?»
»En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della Scrofan varrella eräs trattoria, jossa saa maailman parasta fettuccinea.»
»Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!»
Neljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että hänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi palttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin päivänä ja puhella vanhoista ajoista.»
Kun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi Babbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä oli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — — sanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.»