»Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään ehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin neljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta jäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää, että te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua neuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte sitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja sitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin hiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja kohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.»
»Erinomaista», sanoi pankinjohtaja.
Babbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina.
3.
Jos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän vastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni on palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni ja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja itsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja, olisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja luonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti menty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa kiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia tunteita.»
Todellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa korkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta arvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi paikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään jokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen puutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti tai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia kiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma, mitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti minä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja rikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi saada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni; ymmärräthän, mitä tarkoitan?»
Tätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa ydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos ihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää huonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran saarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin, kun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää — piti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa».
Hänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä eivät häntä innostuttaneet.
Hän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja naisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui räiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen juhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi. Hän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja kirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen ja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli kuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti: »Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan kotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme avomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle Sheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti selittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei suuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.» Vanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja Babbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä.
Vähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä olivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja itämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka kiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin kellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla ja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä olevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen Seurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän hengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain kirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset pyhäkoulukirjat: Hetty, Pieni Sankaritar ja Josephus, Poika Palestiinasta; hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja, joita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut heittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva lukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten, kun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava värssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä neulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele itseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton. No, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa? Erikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei ole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun täytyy totella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin ikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue seuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.»