Hän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä oli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari, maksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä sen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko, ammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei kukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä ikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä housuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia romaaneja.
Vaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen kirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi, »pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen kirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon tunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu kodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa kuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden sähkölampuista.
Eräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori John Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan suuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla koristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta. Suoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon Smeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi messun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento oli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan, mutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori Drew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat Chatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista.
»Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin, vaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle, leijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien menneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin tuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden toiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina menneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme tuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen kallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!»
»Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta», mietiskeli Babbitt.
Jumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra, joka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt, voitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän neuvoanne.»
»Kyllä, tohtori. Varmasti.»
»Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.» Babbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi muista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut hengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli sisään, ja senjälkeen William Eathorne.
Mr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka oli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen McKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen edessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä tuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui yhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat Zenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi pankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää tai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt hengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi.
Kirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat hänen huuliltaan: