Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia, kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.
Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs. Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»
Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista. He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki kommunistit olivat lurjuksia, että tuo vapaa runo oli roskaa, ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön, täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat (Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.
Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.
Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.
Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon ostosta.
4.
Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi mieskohtaisesti?»
Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy, miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on jotakin älyä.»
»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa, vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»